Kummallisen yksinkertaisia oivalluksia keskellä kummallista aikaa – harjoittelukokemuksestani Nuorten Akatemialla

Olen kovasti yrittänyt pitää elämässäni paikkaa odottamattomuudelle, mutta voi veljet millainen yllätys vuosi 2020 olikaan. Keväällä jättäydyin sivustakatsojaksi, kun maailma näytti hetken aikaa suistuvan radaltaan. Syksyn lähestyessä ymmärsin, että omaa elämää ei ehkä voikaan laittaa kokonaan tauolle, vaikka käynnissä onkin globaali kriisi. Näistä tunnelmista pölähdin harjoitteluun Nuorten Akatemialle syyskuun puolenvälin tienoilla ja tunsin oitis olevani oikea onnenmyyrä. Huomasin taas, että kaikesta huolimatta maailma jatkaa radallaan, ja työkavereihin voi tutustua etäkahvitauoillakin. Sain muistutuksen siitä, että oman kotioven ja koronahuolien ulkopuolella on mahtava ja sotkuinen todellisuus, jossa työ nuorten hyvinvoinnin ja toimintamahdollisuuksien sekä tasa-arvon edistämiseksi on edelleen merkityksellistä – jopa erityisen merkityksellistä.

Olen itse vasta työelämän kynnyksellä; jalat vielä jokseenkin tukevasti yliopistolla on ollut turvallista suunnitella seuraavia askelia. Minulla on ollut etuoikeus kuulostella työelämää ja rakentaa perustuksia omalle ammatilliselle identiteetille pitkän (ja vieläpä hieman venyneen) opiskeluajan kuluessa. Olen toki tehnyt monenlaisia töitä lukioikäisestä lähtien, mutta suuremmassa roolissa työ on ollut elämässäni analyysin ja kritiikin alaisena teemana, esseiden aiheena ja tulevaisuuden huolena. Uusliberaalista hallinnallisuudesta ja yksilökäsityksestä on voinut paasata ystäville opiskelijahintaista lounasta syödessä. Koronan keväinen isku oli helppo ottaa vastaan täysipäiväisenä opiskelijana, jonka elämää on jo ennestään määrittänyt rutiinittomuus ja itseohjautuvuus, ja jonka ei tarvitse kantaa huolta lomautuksista.

Yliopiston ovenraosta on helppo huudella. Oma skeptisyys työn tekemisen tapojen muutospotentiaalia kohtaan on karissut, kun harjoittelun aikana huomasin, millaista kestävyyttä ja joustavuutta Nuorten Akatemian työyhteisössä on tarpeen tullen osoitettu. Olen toki edelleen analyyttinen sosiologi ja tulen jatkossakin paasaamaan uusliberaalista yksilökäsityksestä. Mutta olen nähnyt Nuorten Akatemiassa ympärilläni lempeyttä, avoimuutta ja iloa, joka on kannustanut käyttämään harjoitteluajan hyvinvoinnin kuulostelun ja itsemyötätunnon harjoitteluun. Teemme töitä poikkeusaikana, ja se on toisinaan helppo unohtaa, vaikka karkuun emme pääse. Päätöksiä tulevaisuuden suhteen on ollut vaikea tehdä, turvallisuus on mietityttänyt ja hankkeiden toteutustapoja on täytynyt suunnitella uudelleen. Toisistamme huolehtiminen, kuulumisten kysyminen ja kuunteleminen on aina tärkeää, ja etenkin nyt, kun päivästä päivään silmissä vilisee tartuntamääriä ja seinät kaatuvat päälle etätyössä.

Olen nähnyt harjoitteluni aikana kestävyyttä ja joustavuutta myös nuorissa. Tartuntatilanne synkentyi jälleen samaa tahtia syksyisten iltojen kanssa. Etäkoulunkäyntiin siirtyminen, toiminta- ja harrastusmahdollisuuksien supistuminen ja pitkittynyt epävarmuus ovat vain kourallinen asioita, joihin nuorten on täytynyt lyhyessä ajassa sopeutua. Etäkoulunkäyntiin siirtymisestä ja palvelujen saatavuuden heikkenemisestä kärsivät eniten ne, jotka jo lähtökohtaisesti ovat heikommissa asemissa, ja hyvinvointikuilu levenee. Kun päälle lisätään vielä se, miten nuorten elämäntapa on ollut syynissä ja nuoret syyllisen roolissa koronaa koskevassa julkisessa keskustelussa, on käsillä keitos, joka voi helposti kiehua yli, jos siihen ei kiinnitetä huomiota. En voi olla toistamatta kollegojeni sanoja siitä, kuinka nyt punnitaan, miten kohtaamme nuoria ja pyrimme ymmärtämään heidän todellisuuksiaan.

Kun kaikki maailmassa tuntuu epävarmalta ja on mahdoton sanoa, millaiseksi muutosvoimaksi koronaepidemia tulevaisuudessa muodostuu, turvaa tuo palaaminen perusasioihin. Itse koin harjoitteluni merkityksellisimpiä hetkiä, kun pääsin tapaamaan nuoria ja kuuntelemaan, mitä heidän arkeensa kuuluu. Juttelemaan tuijottavista lehmistä, päihdepolitiikasta ja musiikista – ja kaikesta siltä väliltä. Työskentelin harjoitteluni aikana muun muassa Meidän projekti! – Vapaaehtois- ja harrastustoiminnan kurssin parissa. Kurssipäivissä tiivistyi se, mikä tässä ajassa on mielestäni erityisen tärkeää: hyvinvointi, yhteisöllisyys ja toistemme auttaminen jaksamaan. Opiskelijoiden kanssa pohdimme, millä tavoilla voisimme kukin ilahduttaa ja auttaa lähiympäristössämme. Auttaminen ei välttämättä tarkoita mahtipontisia eleitä ja massiivisia kampanjoita, eikä se välttämättä edellytä edes kasvokkaista kohtaamista. Auttaminen voi olla joulukorttien askartelemista naapuruston ikäihmisille tai kahvitarjoilun järjestämistä koulukavereille, kuten Meidän projektin kursseilla esimerkiksi tehtiin.

Elämme kummallisia aikoja, joten annan tällä kertaa itselleni luvan päättää tekstin siirappisin lausein. Sain Nuorten Akatemiasta työyhteisön, jossa olen voinut harjoitella uskoa siihen, että minä riitän – vuoden jokaisena päivänä, iloineni ja epävarmuuksineni – ja toivon, että tällaisen yhteisön saa ympärilleen jokainen, oli kyse sitten koulusta, työpaikasta tai harrastusporukasta. Toisinaan autamme ja toisinaan tarvitsemme apua. Joskus tuntuu, että koko maailman voisi selättää lounasaikaan mennessä, kun taas joskus jo työtietokoneen avaaminen uuvuttaa. Oli käynnissä poikkeustilanne tai ei, on tärkeää, että rakennamme yhteisöjä, joissa on tilaa kokonaisille ihmisille, hyvinvoinnista huolehtimiselle ja sille, että tarvitsemme toisiamme.

Kirjottaja on Liisa Tatti, joka aloitti Nuorten Akatemialla harjoittelijana syksyllä 2020 ja jatkaa nyt töitä projektikoordinaattorina.

Kummallisen yksinkertaisia oivalluksia keskellä kummallista aikaa – harjoittelukokemuksestani Nuorten Akatemialla

Kummallisen yksinkertaisia oivalluksia keskellä kummallista aikaa – harjoittelukokemuksestani Nuorten Akatemialla

Olen kovasti yrittänyt pitää elämässäni paikkaa odottamattomuudelle, mutta voi veljet millainen yllätys vuosi 2020 olikaan. Keväällä jättäydyin sivustakatsojaksi, kun maailma näytti hetken aikaa suistuvan radaltaan. Syksyn lähestyessä ymmärsin, että omaa elämää ei ehkä voikaan laittaa kokonaan tauolle, vaikka käynnissä onkin globaali kriisi. Näistä tunnelmista pölähdin harjoitteluun Nuorten Akatemialle syyskuun puolenvälin tienoilla ja tunsin oitis olevani oikea onnenmyyrä. Huomasin taas, että kaikesta huolimatta maailma jatkaa radallaan, ja työkavereihin voi tutustua etäkahvitauoillakin. Sain muistutuksen siitä, että oman kotioven ja koronahuolien ulkopuolella on mahtava ja sotkuinen todellisuus, jossa työ nuorten hyvinvoinnin ja toimintamahdollisuuksien sekä tasa-arvon edistämiseksi on edelleen merkityksellistä – jopa erityisen merkityksellistä.

Olen itse vasta työelämän kynnyksellä; jalat vielä jokseenkin tukevasti yliopistolla on ollut turvallista suunnitella seuraavia askelia. Minulla on ollut etuoikeus kuulostella työelämää ja rakentaa perustuksia omalle ammatilliselle identiteetille pitkän (ja vieläpä hieman venyneen) opiskeluajan kuluessa. Olen toki tehnyt monenlaisia töitä lukioikäisestä lähtien, mutta suuremmassa roolissa työ on ollut elämässäni analyysin ja kritiikin alaisena teemana, esseiden aiheena ja tulevaisuuden huolena. Uusliberaalista hallinnallisuudesta ja yksilökäsityksestä on voinut paasata ystäville opiskelijahintaista lounasta syödessä. Koronan keväinen isku oli helppo ottaa vastaan täysipäiväisenä opiskelijana, jonka elämää on jo ennestään määrittänyt rutiinittomuus ja itseohjautuvuus, ja jonka ei tarvitse kantaa huolta lomautuksista.

Yliopiston ovenraosta on helppo huudella. Oma skeptisyys työn tekemisen tapojen muutospotentiaalia kohtaan on karissut, kun harjoittelun aikana huomasin, millaista kestävyyttä ja joustavuutta Nuorten Akatemian työyhteisössä on tarpeen tullen osoitettu. Olen toki edelleen analyyttinen sosiologi ja tulen jatkossakin paasaamaan uusliberaalista yksilökäsityksestä. Mutta olen nähnyt Nuorten Akatemiassa ympärilläni lempeyttä, avoimuutta ja iloa, joka on kannustanut käyttämään harjoitteluajan hyvinvoinnin kuulostelun ja itsemyötätunnon harjoitteluun. Teemme töitä poikkeusaikana, ja se on toisinaan helppo unohtaa, vaikka karkuun emme pääse. Päätöksiä tulevaisuuden suhteen on ollut vaikea tehdä, turvallisuus on mietityttänyt ja hankkeiden toteutustapoja on täytynyt suunnitella uudelleen. Toisistamme huolehtiminen, kuulumisten kysyminen ja kuunteleminen on aina tärkeää, ja etenkin nyt, kun päivästä päivään silmissä vilisee tartuntamääriä ja seinät kaatuvat päälle etätyössä.

Olen nähnyt harjoitteluni aikana kestävyyttä ja joustavuutta myös nuorissa. Tartuntatilanne synkentyi jälleen samaa tahtia syksyisten iltojen kanssa. Etäkoulunkäyntiin siirtyminen, toiminta- ja harrastusmahdollisuuksien supistuminen ja pitkittynyt epävarmuus ovat vain kourallinen asioita, joihin nuorten on täytynyt lyhyessä ajassa sopeutua. Etäkoulunkäyntiin siirtymisestä ja palvelujen saatavuuden heikkenemisestä kärsivät eniten ne, jotka jo lähtökohtaisesti ovat heikommissa asemissa, ja hyvinvointikuilu levenee. Kun päälle lisätään vielä se, miten nuorten elämäntapa on ollut syynissä ja nuoret syyllisen roolissa koronaa koskevassa julkisessa keskustelussa, on käsillä keitos, joka voi helposti kiehua yli, jos siihen ei kiinnitetä huomiota. En voi olla toistamatta kollegojeni sanoja siitä, kuinka nyt punnitaan, miten kohtaamme nuoria ja pyrimme ymmärtämään heidän todellisuuksiaan.

Kun kaikki maailmassa tuntuu epävarmalta ja on mahdoton sanoa, millaiseksi muutosvoimaksi koronaepidemia tulevaisuudessa muodostuu, turvaa tuo palaaminen perusasioihin. Itse koin harjoitteluni merkityksellisimpiä hetkiä, kun pääsin tapaamaan nuoria ja kuuntelemaan, mitä heidän arkeensa kuuluu. Juttelemaan tuijottavista lehmistä, päihdepolitiikasta ja musiikista – ja kaikesta siltä väliltä. Työskentelin harjoitteluni aikana muun muassa Meidän projekti! – Vapaaehtois- ja harrastustoiminnan kurssin parissa. Kurssipäivissä tiivistyi se, mikä tässä ajassa on mielestäni erityisen tärkeää: hyvinvointi, yhteisöllisyys ja toistemme auttaminen jaksamaan. Opiskelijoiden kanssa pohdimme, millä tavoilla voisimme kukin ilahduttaa ja auttaa lähiympäristössämme. Auttaminen ei välttämättä tarkoita mahtipontisia eleitä ja massiivisia kampanjoita, eikä se välttämättä edellytä edes kasvokkaista kohtaamista. Auttaminen voi olla joulukorttien askartelemista naapuruston ikäihmisille tai kahvitarjoilun järjestämistä koulukavereille, kuten Meidän projektin kursseilla esimerkiksi tehtiin.

Elämme kummallisia aikoja, joten annan tällä kertaa itselleni luvan päättää tekstin siirappisin lausein. Sain Nuorten Akatemiasta työyhteisön, jossa olen voinut harjoitella uskoa siihen, että minä riitän – vuoden jokaisena päivänä, iloineni ja epävarmuuksineni – ja toivon, että tällaisen yhteisön saa ympärilleen jokainen, oli kyse sitten koulusta, työpaikasta tai harrastusporukasta. Toisinaan autamme ja toisinaan tarvitsemme apua. Joskus tuntuu, että koko maailman voisi selättää lounasaikaan mennessä, kun taas joskus jo työtietokoneen avaaminen uuvuttaa. Oli käynnissä poikkeustilanne tai ei, on tärkeää, että rakennamme yhteisöjä, joissa on tilaa kokonaisille ihmisille, hyvinvoinnista huolehtimiselle ja sille, että tarvitsemme toisiamme.

Kirjottaja on Liisa Tatti, joka aloitti Nuorten Akatemialla harjoittelijana syksyllä 2020 ja jatkaa nyt töitä projektikoordinaattorina.